tiistai 25. kesäkuuta 2019

Pohjaremontti, osa 2

Kun pohjaa oli pesty riittävän monta kertaa, uuden pohjan "rakentaminen" alkoi reilusti ohennetun primerin levittämisellä ja kolojen pakkeloinnilla kesäkuun alussa 2019. Helle vauhditti paklaamista, sen verran nopeasti aine alkoi jähmettyä. Kolot olivat pieniä mutta niitä oli paljon: helpoimmalla pääsi, kun kittiä vedettiin leveillä lastoilla koko pohjaan.

Kittiä koloihin

Hionnan jälkeen paikkasin vielä kitillä muutamia kohtia. Sitten rullasin pohjaan ensimmäisen kerroksen Teknoksen Inerta Primer 5:ttä.

Uuden pohjan tekeminen maistuu jonkin verran paremmalta kuin hiominen! Kuitenkin primeria vedellessä mieleen hiipii epävarmuus: tuleeko sitä tarpeeksi vai jääkö kerros liian ohueksi. Tuli laskettua pohjan pinta-alakin, että pääsi laskemaan kalvonpaksuutta ja vertaamaan Teknoksen ohjearvoihin. En ainakaan vedä liian paksulti. Se saattaisikin olla ongelmallista, koska maalin ominaisuudet muuttuvat radikaalisti, jos kalvo jää liian paksuksi. Mutta voiko kerros jäädä liian ohueksi, vaikka sitä joka paikkaan tulisikin? Pitäisikö sittenkin vetää neljän sijasta viisi kerrosta?

Viisi kerrosta tuli maalattua, eli ohennetun primerin kanssa pohjaan tuli kaikkiaan kuusi kerrosta primeria. Joka toinen kerros valkoista, joka toinen harmaaksi värjättyä.

Heti viimeisen kerroksen jälkeen vedin ensimmäisen kerroksen antifoulingia eli myrkkymaalia. Jos olisin pitäytynyt alkuperäisessä suunnitelmassani, olisin vetänyt pohjaan kaksi kerrosta pehmeää myrkkyä, mutta keskustelut muuttivat mieleni.

Laituriparlamentti vannoo poikkeuksetta menneiden myrkkymaalien nimeen. Onpa joku saanut jostain tiskin alta runsaasti kuparia, sinkkiä tai tinaa sisältävää vanhaa myrkkymaalia, ja tyytyväisenä telailee sitä veneensä pohjaan. Sitten on myös niitä, jotka ovat saaneet laivatelakoilla työskenteleviltä tutuiltaan varastoonsa useita pöniköitä laivoissa käytettyä myrkkymaalia. Ympäristönäkökulman tuominen rakentavasti tällaiseen keskusteluun edellyttää antiikin retorikon taitoja, ja jos niitä ei ole, saa vastaukseksi lähinnä yliolkaisia heittoja, että ei näillä ole mitään merkitystä.

Olisi hienoa toimia ympäristön kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Paras tapa olisi kai nostaa vene vesien lämmettyä parin kolmen viikon välein ylös ja pestä pohja painepesurilla. Operaatiolle tulisi kauden aikana hintaa aika lailla. Ultraäänilaitteiston asentaminen olisi myös yksi myrkytön vaihtoehto, mutta kovan asennushinnan lisäksi menetelmä ei – kuulemani mukaan – toimi yksistään riittävän hyvin; pohja olisi lisäksi kuitenkin maalattava antifouling-maalilla.

Koska tehty valinta sitoo monta vuotta ja maalin vaihtaminen edellyttää paksua lompakkoa tai väljää kalenteria, uusimpiin kotkotuksiin ei millään viitsisi lähteä ensimmäisten joukossa. Jos maali ei toimikaan odotusten mukaan, sen heikkoudesta saa kärsiä pitkään. Lisäksi uudet maalit tai ratkaisut ovat poikkeuksetta varsin hintavia.

Tosiasia kuitenkin on, että kuparin, sinkin ja tinan vähennyttyä tai poistuttua myrkkymaaleista, maalien teho kasvustoja vastaan on heikentynyt selvästi. "Perinteisiä" vaihtoehtoja on siis kaksi: pehmeä tai kova myrkky.

Vaikka pehmeä olisi ollut kai se oikein vaihtoehto, vedin pohjaan kovan myrkyn ja vieläpä kahteen kertaan: ensin sininen ja pintaan punainen. Ajatus on siis se, että kun pinnassa oleva punainen maali vähitellen ohenee, värimuutos kertoo, paljonko sitä on vielä jäljellä. Jos pohja alkaa olla melkein kokonaan sininen, on aika maalata uusi kerros punaista. Jos taas pohja on kauttaaltaan punainen, uutta maalia ei kannata maalata. Jos tällaista maalikerroksen paksuusindikaatiota ei ole, varmistelija vetää joka kevät aina uuden kerroksen ja vähitellen myrkkykerros paksuuntuu eikä enää lopulta pysy kunnolla pohjassa vaan lohkeilee ja irtoilee. Sitten on taas pian edessä reilun tuhannen euron pohjan puhallus.

Oikeasti Naminamin pohjassa on nyt kolme kerrosta myrkkyä, sillä ensimmäinen punainen maali ei peittänyt kunnolla alla olevaa sinistä, joten punainen oli vedettävä kahteen kertaan. Jälkimmäisen kerroksen vedin tosin noin 20 % ohennetulla maalilla.


Miljoonan työtunnin jälkeen pohja näyttää taas sellaiselta kuin pitää!

Tallojen ympäriltä voi maalatut kerrokset vielä laskea.

lauantai 8. kesäkuuta 2019

Pohjaremontti, osa 1

Naminami nostettiin vedestä 4. marraskuuta 2017, ja pohjanpesun yhteydessä huomattiin pieniä kohoumia. Puukonkärjellä kohouma rikki ja haju paljasti taudin: lasikuiturutto.

Myrkkymaali irtoili paikka paikoin.
Oli aiottukin puhaltaa syksyllä pohjasta myrkyt pois, koska vanha maali oli jo kerrostunut, kakkuuntunut ja hilseillyt. Etenkin vesirajassa maali oli paikoin jo lohkeillutkin, lähinnä varmaankin siksi, että vesirajaa oli nostettu joskus ilman huolellista pohjustusta. Ruttodiagnoosi tarkoittaisi siis – kuulemma – vain sitä, että puhallettaisiin vähän kovemmalla paineella, että rakot puhkeaisivat.

Tällä informaatiolla juteltiin sitten melkein paikallisen lasimurska- ja soodapuhaltajan kanssa, ja hän myönsi, että ei mitään ongelmaa: puhalletaan pohja talvikuntoon ja keväällä sitten vain uudet maalit pintaan. Hinta ei ihan mennyt siihen raamiin, jota oli ajateltu, mutta koska homma hoituisi kerralla kuntoon, työ sovittiin.

Jos tässä vaiheessa olisi tullut ammatti-ihminen kertomaan faktoja veneen pohjaremontista, olisi vältytty pahalta mieleltä. Noin 1400 € kevyempinä sitten rapsuteltiin veneen pohjaa ja todettiin, että hiomakonetta tarvitaan, koska lasikuulat eivät rikkoneet ruttokuplia eivätkä vieneet edes primeria mennessään, vain myrkyn. Kosmeettista hommaa siis, paitsi hinnan osalta, koska mitään alennustahan ei saatu, vaikka lopputulos ei ollut sovitun mukainen.

Lasimurska ei vienyt primeristä montaakaan grammaa...
...eikä puhkonut ruttokuplia kuin satunnaisesti.
Pienen pätkän hioinkin vesirajan tuntumasta, mutta pääasiassa telakoitsijan raskaalla nauhakoneella. Kävi nopeasti ilmi, että sillä ei voisi mitenkään hioa koko venettä. Eivätkä tienneet ammattilaiset sen enempää kuin laituriparlamenttikaan, että 24-karkeuksistakin paperia on markkinoilla, vaikka sellaista ei marketin hyllystä löydykään.
Festoolin 24-karkeuksista hiomapaperia

Opittiin, että suullisissa sopimuksissa, etenkin kun kyse on isohkoista summista, on syytä tarkasti käydä läpi, mitä halutaan ja mistä ollaan maksamassa. Myös siitä on syytä keskustella, mitä jos urakka ei etenekään odotetusti.

Pohjan kaapimisen vaihtoehtoja selviteltiin ja juteltiin muiden saman ongelman parissa taistelleiden kanssa. Hiekkapuhallusta, kutterikaavintaa, antaa vain olla ja uutta maalia pintaan -tyyppistä ohjetta ynnä muuta tuli vastaan.

Erityisen hämmentävää on, kuinka paljon löytyy ammattilaisten (lainausmerkeillä tai ilman) täysin toisistaan poikkeavia näkemyksiä oikeista menettelytavoista. Tuli jo mieleen, onko lasikuidun todellisen elämänkaaren tietämystä olemassakaan. On vain erilaisia näkemyksiä ja arveluja. Lasikuitua on käytetty kuitenkin jo 1930-luvulta lähtien, joten luulisi, että faktaakin olisi olemassa.

Useiden puhelinkeskustelujen jälkeen veneemme vierelle asteli sitten Valtteri Koistinen, joka kuultuaan tilanteemme antoi varmaankin säälistä hiekkapuhalluksen niin hyvään hintaan, ettei tohdi summaa julkisesti sanoa. Raa'an hiekkatulituksen jälkeen lopputulema oli rokonarpinen pohja, jossa oli satoja puhjenneita ruttokuplia. Näytti pahalta, eli diagnoosi huomioiden hyvältä. Puhaltajan ohje oli se, että pohja kuivuu talvella ja keväällä sitten vain kittaus, primer ja myrkyt.

Hiekkapuhallus rikkoi kuplat.
Talvi alkoi rysäyksellä pian veneen peittämisen jälkeen, mutta pakkasenkin keskellä asia nousi tämän tästä mieleen, että näinköhän tämä nyt oikeasti menee ja tuleeko pohja tällä tavoin kuntoon. Epävarmuutta talvi-iltoihin toi sekin, kun pimeydessä pohjan suuntainen taskulampun valo paljasti edelleen kuplia pohjasta. Pitäisikö siis sittenkin hioa...

Kevät alkoi sillä, kun telakoitsija soitti ja kertoi mitanneensa toisen projektin yhteydessä meidänkin veneen pohjan kosteuksia. Korkeita lukemia, viisari punaisella. Käytiin yhdessäkin. Vesirajan tuntumassa melko hyvä, muualla kostea.

Vaikka hiekkapuhallus oli vienyt iso määrän maalia pois, jäljellä oli edelleen suurimmalta osalta paksuhko kerros primeria ja tietysti geeli ennen kuitua. Pohjan kosteus tuli yllätyksenä, tai ehkei sittenkään: eihän ruttoa muodostu, jos pohja on kuiva. Vai voiko sittenkin muodostua? Joka tapauksessa pohjan kuivumiseen ruttokuplien kautta menisi useampi vuosi. Sitä ei jäätäisi odottamaan, joten...

...pikaperehtyminen hiomalaitteisiin ja kaupasta Mirka Deros 650CV, eli noin kilon painoinen tehokas, matalaprofiilinen kone. Tunteja en laskenut mutta käytetyt 24- ja 40-karkeuksiset hiomapaperit ja Abranet-verkot täyttivät sullottuina yhden muovipussin, kun homma oli tehty. Samassa nostettiin vesirajaakin viitisen senttiä.

Kosteus tunkee gelcoatin läpi.

Sander warrior

Satojen tuntien jälkeen melkein kaikki on poistettu, vain vesirajan nosto vielä edessä.


Hiominen venyi sen verran pitkälle kesän puolelle, että päätettiin pitää välivuosi purjehduksesta. Hiomisurakka oli niin valtava, että ei haluttu kiirehtiä uusien maalien kanssa. Talvi 2018–2019 oli onneksi kova pakkastalvi; kuulopuheiden perusteella pakkanen kuivattaa pohjaa parhaiten.

Keväällä 2019 ja aiemminkin pohjaa pestiin painepesurilla useita kertoja happojen ja suolojen laimentamiseksi. Mikä sitten on riittävä pesumäärä, jää toki hämärän peittoon. Ilmeisesti Naminamille on tehty iso pohjaremontti joitain vuosia ennen kuin me hankimme sen, mutta varmaa on, että tuolloin puhalluksessa tai hionnassa ei poistettu ainakaan gelcoatia, jos kaikkea primeriakaan. Jos siis pohjassa oli kosteutta jo tuolloin, se ei sieltä poistunut.

Pohjan pesua painepesurilla


tiistai 18. heinäkuuta 2017

Kotiin

Kotiin palattiin reippaassa länsiluoteisessa tuulessa yli 6 solmun keskinopeudella. Paljon veneitä liikkeellä.

Sitloodassa rento meininki

Orhisaaren loisto

Nesteen krakkaustornin ikuinen liekki tervehti kotiin palaajia.

Maarianhaminasta

Kello herätti kuudelta mutta erinäisten aamusäätämisten vuoksi köydet irrotettiin vasta vartin yli seitsemän ja ajettiin tankkauslaituriin. Tankkeja täydeksi ja se yksi tyhjäksi.

Kaunis aurinkoinen aamu, ja vain kolme venettä ehti lähteä ennen meitä, ellei nyt joku lähtenyt ennen kuutta. Ehkä lähtikin. Eihän seitsemän ole edes mikään aikainen, melkein aamupäivähän se.

Saksalainen perinnepursi Länsisataman vierailulaiturissa
Tuuli puhalsi lounaasta 7–9 m/s. Cinderella oli laiturissa ja Rosella oli jo lähtenyt. Tilaa oli siis mukavammin kuin kahden aikaan iltapäivällä samassa paikassa.

Kukkulan kuningas tutkamerkin päällä

Kesäistä meininkiä!
Rödhamnista tuli muutamia veneitä, mikä Ruotsin suuntaan, mikä Maarianhaminan ja joku lähti itäänkin.

Eteläisen kärjen jälkeen lasketeltiin myötätuuleen ja katsottiin AISista, että Galaxy oli tulossa Sottungan itäpuolella, joten ei taidettaisi osua kohdakkain. Eikä osuttukaan, sillä pian sen jälkeen, kun suuntasimme matalaa oikoreittiä suoraan itään, Galaxy ajoi takaamme kohti Maarianhaminaa.

Silja Galaxy ja purjevene
Matala venereitti oli matalampi kuin muistimme. Kaiku näytti välillä pulssia nostattavia lukemia, ja silti pari vastaan tullutta venettä luovi ja teki vendoja juuri niillä kohdin.

Purjeilla tultiin kuitenkin koko matka. Loppumatkasta ihmeteltiin, kun jonkun VHF-radio lähetti itsekseen distress-hätäsanomaa, eikä viranomaiset saaneet pitkään aikaan vastausta, mistä viesti tuli. Sanoma ei sisältänyt koordinaatteja, joten ei kyetty itsekään katsomaan, olisiko läheltä. Vaikea siis tehdä mitään asian hyväksi. Lopussa tuli kuitenkin varmuus, että viestit olivat vahinkoja.

Kaarrettiin Banö Önin lahdelle, laskettiin purjeet ja pian myös ankkuri paikalla jo olleiden puolenkymmenen veneen seuraksi. Illan mittaan lahdelmalle saapui yli kymmenen venettä, joten yötä täällä viettää likemmäs kaksikymmentä venettä.

Alkuillan näkymiä sitloodasta
Ilmanala muuttui iltapäivän mittaan pilviseksi ja ennuste lupasikin sadetta yöksi.

Illan tullen syttyivät muutamat ankkurivalot ja öljylamput. Yöt ovat jo, jos eivät pimeitä, niin hämäriä kuitenkin.

Myrskylyhty heiluu tuulessa.
Aamulla lahdelta kuului ankkurikettingin kilinää ja yksi vene toisen perään puksutti lahdelta ulos.

Niin mekin. Läntisessä tuulessa liu'uttiin Sottungan ohi ja kaarrettiin Jungfruskärin kautta kulkevalle matalalle veneväylälle. Siitä Korppoon suuntaan ja Verkanin lahdelle.

Laiturissa oli veneitä mutta oli myös tilaa. Ajettiin suoraan s/y Sulonan viereen voimakkaassa myötätuulessa. Laiturin suojan puolen paikat olivat luonnollisesti kaikki täynnä. Tankkilaiturissa oli hervottoman suuri moottorivene. Niin suuri, ettei mahtunut kuvaan. Varmasti likemmäs 100-jalkainen. Satamaisäntä oli jollekulle todennut, ettei saanut kertoa, kenen alus on.

Edellä mainittua moottorivenettä kuitenkin huomattavasti kiinnostavampi oli varsinaiseen vierasvenelaituriin iltapäivällä saapunut purjevene, jossa oli Tuvalun lippu. Ottaen huomioon, missä Tuvalu sijaitsee, joko vene tai kippari on lähtöisin melko lailla kaukaa.

Illan mittaan yhteysaluslaituriin saapui myös ensimmäinen näkemämme Tall Ships Race -purjealus. Se on Kupittaan Henrikinpoikien s/y Henrika, kaksimastoinen 60-jalkainen koulutusalus.

Illalla lentopalloa, ravintolaruokaa ja saunaa.




lauantai 15. heinäkuuta 2017

Käringsund - Maarianhamina

Ruotsalaisvene kihnutti veneensä irti meidän ja toisella puolella olleen veneen välistä klo 4.57. Oli tyyntä ja sumuista.

Näkymä aamun vessareissulta

Aamun valoa

Käringsundin venevajoja

Eteläviitta ja sumukaari
Sumuista oli edelleen, kun lähdimme liikkeelle hieman ennen kymmentä. Ihan rantaviivan tuntumassa oli selkeää mutta heti merelle päästyä tuli sumuseinämä vastaan. Monesti sanotaan, että sumussa on tyyntä, mutta advektio- eli merisumu esiintyy vain, kun tuulee. Niin tuuli nytkin, 5 - 8 m/s.

Ruotsalaiset purjeveneet lähdössä ylittämään Ahvenanmerta
Näkyvyyttä oli ajoittain alle 100 metriä mutta välillä näkyi ehkä 200 metrin päähän. Ei olisi tullut enää mieleenkään lähteä liikkeelle ilman tutkaa. Vuosia sitten käännyttiin Ruotsin Härnösandissa takaisin, kun maili ulkomerelle ajettuamme edessä oli samanlainen sumuseinämä kuin nyt. Ja useita kertoja on jouduttu sumuun kesken purjehduksen, eikä ollut mukavaa ajaa kahta solmua ja tähystää keulassa. Kerran oli myös läheltä piti -tilanne sumun takia. Vastaantullut ajoi autopilotilla eikä pahemmin välittänyt, tuleeko joku vastaan.

Matkaa lähempää veneeseen noin 100 metriä, kauempaan vajaa 200 metriä. Näkyvyyttä siis aika hyvin.

Nyt jatkettiin matkaa konevoimalla ja tutkaa apuna käyttäen. Äänimerkkejäkin annettiin ajoittain. Takaamme tuli toinen purjevene, joka ajoi ilman tutkaa ja selvästi sovitti vauhtinsa meidän mukaan, ja halusi kulkea samassa "porukassa".

Kymmenkunta venettä nähtiin noin 20 mailin matkalla. Ja Maarianhaminan tuntumassa tietysti Ruotsin-laivoja. Herättää pelonsekaista kunnioitusta kuulla sumuverhon keskeltä kumea laivan sumutorven ääni ilman minkäänlaista näköhavaintoa. Sama tunne vahvistuu uudestaan, kun laiva lopulta työntyy sumun keskeltä näkyviin.

Sumun seasta löytyi muutakin kuin huviveneitä.

Tiukasti väylän laidassa...

Laiturissa
Sumum hälvettyä näytti jo mukavalta.
Olematta niinkään jalkapalloihmisiä ajateltiin, että olisikohan IFK Mariehamnilla peliä loppuviikosta, jos vaikka mentäisiin katsomaan. Ja kuinka ollakaan, seuralla oli peli samana iltana, eikä mikä tahansa peli vaan Mestarien liigan karsintapeli puolalaista Varsovan Legiaa vastaan.

Käveltiin stadionin läheisyyteen ja vasta siellä guuglaillen saatiin selville, että varsovalaisjoukkueen kannattajat ovat tunnettuja huliganismistaan ja aiheuttamistaan häiriöistä. Aidan ulkopuolella tuntui välillä siltä, että poliiseja ja järjestyksenvalvojia oli enemmän kuin tavallisia ihmisiä. Varsovan joukkueen kannattajia oli paikalla mahdollisesti yli 200, joista noin sata ilman lippua. Jälkimmäisten ajanviettotapoja ei tarvitse pitkään pohtia.

Vartin verran katseltiin aidan takaa ja lähdettiin sitten takaisin veneelle. IFK Mariehamn muuten hävisi pelin 0–3, joten aika nihkeätä tulee Mestarien liigaan pääsy olemaan.

Maarianhaminassa ei ole vaikeaa kuluttaa aikaa, eikä kyllä rahaakaan. Lenkkimahdollisuudet ovat monipuoliset, beach volley -kenttiä löytyy ja kaikki muukin tarvittava on lähellä. Yleisurheilukenttä (eli Wiklöf Holding -areena) on ensiluokkainen, eli meikäläisille liiankin hieno, mutta siellä on hyvä tehdä lihaskuntotreeniä, vetoja ynnä muuta.

Venetarvikekauppa on Länsisatamasta aika kaukana, eikä valikoimaltaan mikään upea, mutta perustarviketta toki saa. Sitä paitsi vain kevättöissään laiska veneilijähän tarvitsee matkan aikana varustetäydennystä... Välipäivinä on hyvä myös siivota venettä, järjestää tavaroita ja miettiä, onko kaikki hyvin.

Kalasatamassa on toisenlaisia veneitä.

Länsisatamassa oli pari päivää 64-jalkainen Hallberg-Rassy, s/y Hoka Hey. Pariskunnalla saattoi olla purkissaan riittävästi tilaa.
Perjantaiaamu ja yö olivat melkeinpä kylmät. Aurinko paistoi heti aamusta mutta pitkähihaiselle oli käyttöä. Iltapäivällä käytiin vastaanottamassa Amorellalta Linnea, joka palasi puolentoista viikon tauon jälkeen porukkaan.

Tavattiin myös Teppo ja Essi, jotka painavat reissua H-veneellään hyvällä asenteella. Tulivat suoraan Hangon regatasta ja kiertävät Ahvenanmaata myötäpäivään.

Lauantai oli pitkästä aikaa taas lämmin päivä, heti aamusta alkaen. Alkaa kuitenkin tulla mitta satamaelämää täyteen. On päästävä jatkamaan.

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Rauhallisesta täydellisen syrjäiseen ja taas ihmisvilinään

Sivutuulilähtö oli harvinaisen helppo, kun tuulen alapuolella ei ollut ketään. Kaarrettiin Teilin suuntaan ja lähdettiin Ahvenanmaan pohjoispuolelle vievää syvempää vesitietä, joka ei kuitenkaan ole väylä. Tasaisessa sivutuulessa suurin osa matkasta, mutta Simskälan kohdalta alkaen voimistuvaa ja etenkin puuskaistuvaa tuulta.

Enklingeen jäi meidän lähdettyä kolme venettä.
---------------

Edellisenä iltana Enklingeen saapui purjevene, jossa ainakin useampi lapsi, vanhemmat ja koira. Ei mennyt kuin hetki veneen kiinnittämisestä, kun lapset varustettiin pelastusliivein ja kumivene perämoottorilla.

Tarkemmin ei touhua katsottu, kun äänet kertoivat kaiken: lapset ajelivat joko yksin tai kaksin kumiveneellä ympyrää satama-alueella. Hetkeksikään ääni ei vaimentunut, eli että olisivat käyneet jossain, vaan he vain ajelivat korkeintaan 50 metrin päässä veneestään.

Sitten pieni tauko, kun "miehistö" vaihdettiin ja ajelu jatkui. Siinä ei ollut päätä eikä häntää. Pelkkää ajelua. Melusaastetta. Tarkoituksetonta sekoilua, joka häiritsi kaikkia muita paikalla olleita.

Lasten on tietysti hyvä oppia ajamaan perämoottorilla mutta miten se tehdään, on toinen juttu. Isoissa palvelusatamissa on aina elämää, ääniä ja touhua. Sellaisissa paikoissa yhden perämoottorin ääni sulautuu muuhun älämölöön oikein luontevasti eikä todennäköisesti häiritse muita, koska kukaan tuskin tulee isoon ja suosittuun satamaan etsimään hiljaisuutta. Eikä Enklingeen kukaan tule menomestan toivossa.

Touhun täydellisti illan juoksulenkkimme. Perheen vanhemmat ja pari lasta lähtivät koiransa kanssa samaan aikaan iltakävelylle kuin me juoksemaan. Vanhemmat päästivät koiran ilman hihnaa juoksentelemaan rannalle. Eppu oli sen verran etäällä, että yli-innokas labbis ei sitä huomannut. Pian joku heistä huomasi, että paikalla oli toinenkin koira, jolloin perheen äiti kytki labbiksen velvollisuudentuntoisesti heti kiinni.

Eikä tässä mitään, mutta kun palasimme lenkiltä sataman risteykseen, sama porukka palasi kävelyltään toisesta suunnasta, koira taas irti. Mutta nyt he eivät kytkeneet sitä kiinni. Luottivat kai koiran tottelevaisuuteen tai siihen, että se olisi jo niin väsynyt juoksenteluun, ettei enää innostuisi muista koirista.

Pidettiin rakoa ainakin 50 metriä, mutta aika pian labbiksen hermo petti ja se tuli komennoista huolimatta täysjuoksua kohti ja hyppäsi heti kuraisilla etukäpälillään Anua vasten, joka piti Eppua sylissään.

Joitain sekunteja se siinä hypiskeli ja yritti tavoitella Eppua, kunnes lähti omiensa joukkoon. Kerran vielä yritti irtiottoa, mutta se estettiin.

Sitten alkoi loputon anteeksipyytely, aina laiturille asti. Vaan mitä se auttaa?

Ei tarvitsisi pyydellä anteeksi. Kaikesta selviäisi yksinkertaisimmin, jos pitäisi koiransa kiinni. Jos koira on oikeasti niin koulutettu, että pysyy käskyn alla aina ja joka hetki ja oikeasti, niin minun puolestani saisi olla irtikin. Tosin koiria pelkäävät eivät halua nähdä tottelevaistakaan koiraa irti.

Pakko vielä lisätä, että tilanteesta tuli elävästi ja vahvasti mieleen muutaman vuoden takaa tilanne Vaskijärveltä, kun sekopäinen ja kytkemätön bokseri pääsi omistajiltaan karkuun ja hyökkäsi Robin kimppuun. Kaulan alueen mätäpaiseeksi edennyttä purematulehdusta hoidettiin ensin lääkärissä ja sitten muutama viikko sen jälkeen kotona. Eikä senkään pitänyt mitenkään aggressiivinen koira olla...

---------------

Etsittiin suojaisa luonnonsatama Saggö-nimisen saaren tuntumasta. Sisäänajo oli hieman arveluttava, kun tuuli painoi venettä salmeen, jossa oli siellä täällä kiviä eikä vettäkään kovin paljon. Hitaasti hissuteltiin ja päästiin lahdelle. Vene hienoon kallioniemeen kiinni ja rannalle.

Ei tosin mennyt kuin muutama minuutti, kun Eppu nuoleskeli poikkeuksellisen pitkään häntäänsä, joka oli selvästi punainen. Jotain oli siis käynyt. Kyy? Pieni paniikki, kun oltiin kuitenkin aika kaukana sivistyksestä. Puhdistettiin haava ja sidottiin se, ettei Eppu pääse nuolemaan haavaa. Puremajälkiä ei näkynyt.

Merkkejä elämästä...
Epun olotila ei kuitenkaan tuosta heikentynyt, joten kyyvaihtoehto suljettiin lopullisesti pois. Jotenkin se oli se telonut mutta koska ei reagoinut enää sen kummemmin eikä yrittänyt purra sidettä pois, jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Mitäs tässä, ei mitään!
Iltapuolella nousi pieni huoli tuulen kääntymisestä aamuyön tunteina. Niemi ei nimittäin suojaisi itätuulelta. Pienen kumiveneajelun myötä löytyi uusi, huomattavasti parempi paikka Granskärin pohjoiskärjestä. Vene sinne ja parin tunnin päästä leppoisin mielin unten maille.

Suojainen sopukka

Aurinko laskemassa halon voimalla

Merikaapelin loppusijoituspaikka
Granskär oli muuten erittäin hieno luonnontilainen saari, jossa ei ollut pieniäkään merkkejä siitä, että luontoa olisi koskaan laajamittaisesti hyödynnetty. Ainoa näkyvämpi ihmisen jälki oli pohjoiselle valtavalle loivalle silokalliolle jätetty merikaapeli, jolla oli pituutta useita satoja metrejä.



---------------

Seuraavaksi päiväksi oli ennustettu sadetta, ja sitä myös saatiin, tosin vasta puoliltapäivin alkaen. Harmaata joka puolella. Välillä kaiken kastelevaa tihkua, välillä reilumpaa pisaraa.

Vettä, vettä, vettä...
Täysmyötäiseen virsikirjalla
Eckerön Käringsund oli lähes täynnä. Meitä tuli kolme venettä peräkanaa, ja me tungimme ensimmäiseen vähän väljempään rakoon ja loput kaksi sitten heti perään omiin rakoihinsa. Pömpöttimet olivat viimeisen veneen ahtauduttua paineesta niin latuskoina, ettei edes muista, milloin viimeksi. Naapuriveneen ruotsalainen miehistö oli vähän huolissaan, kuinka pääsisivät aamuvarhaisella lähtemään.

Satamakonttorin tyttö palveli meitä englanniksi. Eipä sillä, monikaan natiivi ruotsinkielinen ei saaristossa puhu suomalaiselle ruotsia vaan englantia, mutta satamabrosyyrejä oli tarjolla vain englanniksi ja ruotsiksi, ei suomeksi. Saariston puhutuin kieli on toki ruotsi, mutta suomi on saaristossakin virallinen kieli, ei englanti. Kyseisen läpyskän suomentaminen ja suomeksi painaminen ei olisi iso satsaus rahallisesti mutta imagollisesti olisi.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Kesä on tullut!

Reissuun lähdettiin lyhythihaisissa mutta pitkissä lahkeissa kuitenkin. Kesän tuntua on siis ilmassa.

Moottoriavusteisesti edettiin Airistoa vastatuuleen eli etelään; Tatukin kävi moikkaamassa ja ottamassa muutaman kuvan. Myös mökkiläisen silmistä paistoi kesän saapuminen.

Pian purjeet nostettiin ja nokka käännettiin luoteeseen. Veneitä näkyi heinäkuuhun nähden yllättävän vähän.

Merimetsot leyhyttelivät siipiään, muutama teepeeäsläinen vietti Pyytissä kesäistä päivää ja yhteysalus sahasi Laupusen ja Iniön väliä. Aurinko paistoi ja lännen puolelle kääntynyt tuuli kuljetti.

Merimetsot saarellaan
Harmaahaikarat kalakassilla
Jääkiteiden valoshow taivaalla
Tuulta riitti Ströömiin asti. Vauhti putosi paikoin pariin solmuun ja oli Ströömiin nähden poikittaisena varsin oikukas. Laskettiin purjeet ja ajettiin loput mailit koneella.

Aikomuksena oli mennä Katanpäähän mutta viime hetkellä tuli mieleen, että luonnonsatama voisi olla sittenkin parempi ratkaisu. Ströömin pohjoispäästä kaarrettiin Katkurun lahteen, jossa oli jo yksi moottorivene Raumalta.

Käytiin kokeilemassa lahden pohjukassa mutta vettä tuntui olevan liian vähän, vaikka köli ei pohjaa tapaillutkaan. Palattiin moottoriveneen läheisyyteen ja peräankkurin laskemisen jälkeen kiinnitettiin keula kallioon useilla kiiloilla.

Pihvit paistuvat rantakalliolla.

Eppu odotti kärsimättömästi, joko pihvit ovat valmiit...
Iltasella lahdelle kaarsi vielä yksi purjevene, joka löysi paikan moottoriveneen toiselta puolelta. Tuuli tyyntyi yöksi kokonaan, ja aurinko pääsi laskemaan suoraan mereen, kun taivas oli lähes pilvetön.

Ilta-auringon valoa kallioilla
Illan rauhaa
Tupasvilloja

Kyhmyjoutsen maistelee auringonsiltaa

Hetki ennen hämärän hetkeä
Aurinko tuntui leviävän horisontin päälle ennen poistumistaan.
Aamu valkeni täydellisessä hiljaisuudessa. Ei tuullut, ei kuulunut mitään, ei edes lintujen mekastusta. Rauhallisten aamutoimien jälkeen irtauduttiin ja sen verran ajettiin koneella ulommas, että saatiin köysiniput koilattua ja ankkuri pestyä.

Rantakallion kolosta löytyi suolilevää.
Samaan aikaan, kun nostettiin isopurjetta, edessämme oli samoissa hommissa s/y Sulona, 31-jalkainen HR kotisatamastamme. Muutama sana vaihdettiin siinä vierekkäin killuessamme.

Tuuli oli virinnyt mutta rauhallinen aamupäivä siitä tuli. Vauhti vaihteli solmun ja neljän välillä, keskiarvo varmaankin hieman parin solmun päällä. Ei ollut kiire.

Ensimmäinen näkymä aamulla, kun työnsi pään ulkoilmaan

Mykistävä rauha
Pari solmua vauhtia ja silti kaksi venettä jäänyt jo taakse...

Nokka kohti Enklingeä
Taisi olla korkeapaineen keskus kohdalla tai sitten kylmän rintaman ohimarssi, kun tuuli himmasi Fiskön paikkeilla kokonaan ja alkoi puhaltaa useita kymmeniä asteita eri suunnasta eli tällä kertaa vastaisesta suunnasta.

Matkaa oli Enklingeen enää kuutisen mailia ja sen verran kapeaa ränniä, että pöristeltiin koneella. Laiturissa oli neljä venettä ja satamaisäntä otti ystävällisesti köydet vastaan. Ylpeänä esitteli upouusia sähkötolppia; Enklingestä saa siis nykyään sähköäkin. Satama on silti säilyttänyt luonteensa paikkana, josta puuttuu glamour ja juuri siksi siellä on glamouria meidän makuumme.

Illalla käytiin juoksemassa vajaan kympin lenkki ja päälle tunnin kylpeminen Enklingen kelluvassa saunassa, jonka edellinen saunoja oli lämmittänyt sellaiseen mukavaan 110–115 asteen leppoisaan lämpötilaan. Pienikin kauhallinen vettä kiukaalle, niin heti huomasi, mitkä kohdat hartioissa oli palanut päivän aikana.

Meressäkin käytiin ja viimeisinä kylpijöinä saatettiin istuskella saunan päädyssä hieman yliaikaa. Ennusteen vastaisesti tuuli hiljeni taas yöksi, joten "väärä" puoli laiturista ei suuremmin haitannut.