lauantai 31. toukokuuta 2014

Ensimmäinen leudon tuulen päivä

Kello soi puoli viideltä. Tiedossa oli vähätuulinen päivä ja ensimmäisen kerran jostain muusta suunnasta kuin vastaisesta. Jätimme Kaskisen taakse mutta pakko oli vilkuilla taakse, sen verran lämmin muisto paikasta ja satamasta jäi. Miehistölle huippupaikka ja veneellekin, jos tuulee jostain muusta suunnasta kuin pohjoisesta tai etelästä.

Tuuli oli tosiaankin leutoa. Tovin kuitenkin etenimme purjeinkin, mutta aikataulu pakotti kitkerään päätökseen ajaa koneella. Onneksi uusi pata hyrisee tyytyväisesti ja kuljettaa venettä jo pienillä kierroksilla riittävää vauhtia. Kaskisissa tankattuamme saimme vahvistuksen valmistajan kulutuslukemille: 2,6 litraa tunnissa (2500 rpm). Se ei ole paljon.

Pohjanmaan rannikon mataluus ja kivisyys pakottivat vilkuilemaan karttaa ja gepsiä tämän tästä. Huonommalla kelillä ja etenkin näkyvyydellä ilman sähköisiä vimpaimia jo pelkän runkoväylän ajaminen on erittäin vaativa suoritus. Reimareita on harvassa ja linjatauluja joutuu etsimään kiikareilla milloin mistäkin pusikosta muutaman mailin päästä.

Oltiin kahden vaiheilla mennä yöksi Vaasaan, WSF:n tuttuun laituriin mutta 15 mailin ylimääräinen ajo ei houkuttanut, joten ajelimme Raippaluodon sillan pieleen ravintolan laituriin. Satamapalveluja ei ole, paitsi sähkö, mutta eipä tässä nyt sen kummempia tarvittaisikaan.

(Nämä kuvat käsittelemättöminä suoraan pokkarista.)







perjantai 30. toukokuuta 2014

Välipäivä Kaskisissa

Tuuliennuste lupasi 12 m/s vastatuulta merenkurkun alueelle: päätimme pitää välipäivän. Tutustuimme Kaskisiin, pelasimme lentopalloa, Tuomas kävi 13 km juoksulenkillä ja ihailimme kaupungin kurinalaista ruutukaavaa ja puutaloidylliä.

Hiljaisuus kuvaa tätä cityä parhaiten. Vasta kun Korsnäsin ja Kaskisten 4. divisioonan jalkapallojoukkueet alkoivat lämmitellä paikallisella urheilukentällä, jotain tuntui tapahtuvan. Katsojia pelissä oli ehkä 5-10 % Kaskisten väkiluvusta. Se ei ole paljon mutta tunnelma oli vahva. Korsnäs vei pelin kaskislaisten harmiksi 0 - 1.

Oululainen purjehtija tarjosi vinkkejä Perämeren satamiin. Tuli vihkoon pitkät listat mielenkiintoisista paikoista, joista vain osa mainitaan satamaoppaissa.

Iltaa kohden sää kirkastui, ja aurinko värjäsi rantakadun varren puutalot ja sataman säihkyvin värein.

Kaskisten vierasvenesata ja sitä pitävä perhe ansaitsevat erityismaininnan. Palvelu oli tosi ystävällistä ja lämmintä.

Kaskisten vierasvenesatama




torstai 29. toukokuuta 2014

Vastatuuleen - taas

Kasala oli auringon noustessa rauhan tyyssija. Ajeltiin sataman ulkopuolelle ja pohjoiskoillista tuulta hyödyntäen luovittiin kohti pohjoista. Ulompana aallonkorkeus nousi selvästi, kun taas matalan veden vuoksi ihan lähelle rantaa ei voinut tulla.

Oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun luovimme Naminamilla. Kesti hetken, että saatiin purjeet hyvin vetoon. Tuuli navakoitui, kuten ennusteen mukaan pitikin. Hienosti mentiin korkeista aalloista huolimatta.

Kevään ensimmäiset keikutukset tekivät kuitenkin tehtävänsä aluksen miespuoliseen jäseneen: merisairaus hiipi hitaasti mutta varmasti. Laskettiin purjeet, Anu siirtyi ruoriin ja Tuomas keskittyi olemaan olemassa. Siinä olikin tekemistä, sillä kun vielä tuntia aiemmin isot aallot herättivät pienen sisäisen seikkailijan, nyt olisi voinut maksaa ison summan päästäkseen kovalle maalle. Eikä oloa parantanut se, että horisontissa siinsi pienenä pisteenä Stora Enson Kristiinankaupungin tehdas ja Kaskinen oli vasta sen takana.

Onneksi olo normalisoitui noin kolmen tunnin kärsimisen jälkeen. Ajettiin Kaskisten satamaan toteamaan, että kylkikiinnitys ei ylikorkean laiturin ja matalan veden vuoksi onnistu, joten jouduttiin jättämään vene poijuun, keikkumaan kylki tuuleen, joka puhalsi esteettä Kaskisten sunttiin ja satamaan. Tiedossa siis heiluva yö.

Satama ei ole vielä virallisesti auki mutta satamaisäntä kävi ystävällisesti tervehtimässä ja kyselemässä, kelpaisiko sauna. Ai että kelpaisiko! Käytiin kävelemässä Kaskisten ruutukaavakeskustassa ja vedettiin paikallisessa pitseriassa mahat piukeiksi. Mutta mutta, sauna odottaa...


keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Pori - Merikarvia

Vaikea sanoa makasimmeko koko yön kölin varassa mutta missään tapauksessa kölin alla ei ollut kymmentä senttiä enempää vettä. Lähtö sujui kaikesta huolimatta kohtuullisesti, vaikka veteen sekoittuikin potkurin nostamaa mutavellin ruskeaa väriä. Kaikki vaikutti hyvältä mutta kuin surkean muiston huipentumaksi Reposaari yllätti vielä kerran: Naminami nyökkäsi vielä satama-altaan ulkopuolella pohjakontaktissa. Onneksi vauhtia oli niukasti eikä vene edes pysähtynyt. Palaammeko joskus Reposaareen? Ei ole vaikea arvata.

Tiedossa oli jälleen vastatuulipäivä ja kaiken lisäksi navakkaa tuulta. Tuntuu kohtalon ivalta, että neljästä päivästä kolmena on ollut pohjoisen puoleista tuulta, ja kaiken lisäksi koko viime viikko oli uskomattoman hienoa lounaistuulta. No, kaiken ei tarvitse olla helppoa. Leppoisiakin päiviä vielä tulee.

Etenemisen vaikeudesta johtuen jäimme Merikarvian Kasalan kalasatamaan, joka olikin tuttu paikka kesältä 2011. Olimme ainoa huvivene eikä paikalla paljon muitakaan ollut. Koska aikaa oli, huolsimme tavaroita, järjestelimme paikkoja ja pidimme lentopallotreenit. Sataman alueelta löytyi myös kaksi geokätköä. Rantaan on vuosi pari sitten rakennettu lintutorni EU-rahalla, jolla koko satamakin on joskus rakennettu.

Meriveden lämpötila painui Merikarvian kohdalla alle 10 asteen. Ruokatarvikkeet säilyvät siis pilssissä entistä paremmin; jääkaappi onkin aika pieni.

Parin kolmen päivä harmaus ja sade vaihtuivat Merikarviaan tullessamme aurinkoon ja lämpöön. Sai luopua pitkistä tupla-alusasuista purjehdusasun alla. Nyt riittää enää vain pitkät housut ja pitkähihainen, tai ehkä takkikin, jos ulkona aikoo pidempään viipyä. Suomen kesähän on tunnetusti lyhyt mutta vähäluminen.

Anu navigoi.

Pohjanmaan rannat ovat kiviset.

Merikarvian Kasalan kalasatama

Naminami Kasalan laiturissa

tiistai 27. toukokuuta 2014

Rauma taakse jää...

Toinen huvivene Syvänraumanlahden satamassa oli viikkoa aiemmin Ruotsista ostettu Comfort 30, jonka miehistö kyseli suunnitelmiamme jo illalla. Kuultuaan samasta suunnasta ehdottivat, että menisimme näköyhteydessä. Oli luvattu kovahkoa tuulta, joten ehdotus oli ymmärrettävä. Sovimme alustavasti.

Aamulla pieni kävelyretki paikalliselle telakalle ostamaan rikki menneen kulkuvalon polttimoa ja heti sen jälkeen lähdön valmistelut. Naapuriveneessä oli hiljaista. Olimme jo kutakuinkin lähtövalmiudessa, kun ukot tulivat veneestä laiturille. Päätimme mennä omia aikojamme.

Luvassa oli navakkaa pohjoiskoillista tuulta. Tiedossa siis rannikkolinjan suojainen väylä ja konevoimalla etenemistä. Tästä syystä näimme liian läheltä Eurajoen ydinvoimalat ja myös sen yhden rakenteilla olevan, jonka piti olla valmis jo joskus vajaa 10 vuotta sitten.

Porin Säpin kohdalla aallokko kasvoi pidemmän pyyhkäisymatkan vuoksi kohtalaisen isoksi. Raskaan massansa vuoksi Naminami otti aallot rauhallisesti vaikka välillä syvään nyökkien. Vastatuuli heitti pärskeet kannelle. Merikihu kävi näyttämässä, että kovassakin tuulessa taitolentoliikkeet onnistuvat vaivatta.

Kahden metrin katkoviivaväylä oli jännitystä täynnä, kun kartan väylä ei kohdannut linjataulujen näyttämää väylää. Lisäksi väylän välittömässä läheisyydessä oli kareja, joista ei kartassa ollut tietoakaan. Vettä oli kölin alla niukimmillaan puolisen metriä.

Jäimme Porin Reposaaren satamaan, jonka mataluus yllätti noin 10 kertaa. Köli pohjassa ihmettelimme, mitä kautta pääsisi eteen- tai taaksepäin. Tuli sahattua edestakaisin ja kirottua huonoa informaatiota. Hetkessä tuli vastenmielisyys koko paikkaa kohtaan ja melkein jo teki mieli lähteä pois mutta jäimme kuitenkin uloimpaan laituriin, kun oli jo ilta.

Mielipahan karkottivat pihvit, uudet perunat ja tilkka punaviiniä oman veneen salongissa.

Syvänraumanlahden keskeneräinen satama

Kapea kanava Rauman luoteispuolella

Ykkönen, kakkonen ja puolikolmonen

maanantai 26. toukokuuta 2014

Isokarilta aamuvarhaisella

Kukonlaulun aikaan ylös ja köydet irti ennen seitsemää. Yön aikana noussut sumu salli näkemisen vain noin parinsadan metrin päähän. Tuuli oli vaatimaton.

Pitkien pohdintojen jälkeen päätimme mennä Raumaan, koska seuraavasta päivästä saattaisi tulla välipäivä yltyvän tuulen vuoksi. Ajattelimme, että Rauma merikaupunkina tarjoaa hyvät vieraspaikat.

Poroholma olisi ollut muuten ihan ok, mutta yön aikana pohjoiseen kääntyvä tuuli osuisi juuri sopivasti niihin laitureihin. Syvänraumanlahti vaikutti lupaavalta, myös tuulen suunnan suhteen, mutta vieraspaikoilta puuttuivat poijut, koska kaupunki ei ole niitä vielä asentanut. Uskomatonta kylläkin, että toukokuun lopulla eivät vieraspaikat ole valmiina.

Laiturin toisella puolella olisi ollut rauhallista mutta ne paikat olivat paikallisten omia paikkoja. Jätimme veneen tuulen puolelle mutta kylkikiinnitykseen. Tuuli yltyi, ja alkoi tulla sääli fendereitä, jotka ottivat veneen painon vastaan. Iltapäivällä vedimme kevennysköyden sivulaiturin päähän. Sillä saimme painetta pois fendereiltä, vaikka vene heilui edelleen voimakkaasti.

Pari paikallista äijää kävi esittelemässä parempia paikkoja ja tarjoamassa yöpaikaksi paikallisten tyhjiä paikkoja, mutta päätimme kuitenkin jäädä. Tuli kirjoitettua lievästi kriittinen tviitti aiheesta ja osoitettua se myös Rauman kaupungille. Ettei vain...

Isonkarin riskilä yhteyslaiturin päässä.

Sumu hälveni aamupäivällä mutta oli edelleen vahvahkoa.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Lähdön kiire vaihtuu leppoisaan oloon

Vakaa aikomuksemme oli lähteä lauantaina mutta Linnean Masku-turnaus venyi sen verran myöhäiseen iltapäivään, että päätimme jäädä yöksi satamaan ja irrottaa köydet aamuvarhaisella. Oikeasti syy oli se, että meni jonkin verran aikaa lastata kukkuraperäkärryllinen roinaa veneeseen. Eikä sekään vielä ongelma ollut vaan löytää tavaroille ns. oma paikka. Edellisessä veneessä kaikki oli tässä suhteessa selvää; nyt pitää opetella uudet käytänteet. Onneksi tilaa on enemmän. Niin on tosin tavaraakin...

Heräsimme viideltä mutta vasta aamuseitsemältä starttasimme koneen ja loimme viimeisen katseen Mein Schiff 3 -risteilyalukseen, joka lähtee Pansion telakalta Saksaan seuraavana päivänä. Ruissalon kylpylän laiturilta löpöä tankki täyteen ja konevoimin kohti Airiston eteläpäätä ja sitten Kustavia.

Tuuli oli Kustaviin asti lähes olematonta. Ströömissä nostimme purjeet ja nautimme leppoisasta laitamyötäisestä. Isokaria kohden tuuli yltyi, vaikka pysyikin maltillisissa lukemissa. Aurinko kimmelsi aalloilla, eikä ketään näkynyt missään.

Kiikarit paljastivat mailin päästä, että ainakaan muita purjeveneitä ei Isonkarin satamassa ollut. Purjeet laskettiin aivan sataman suulla ja ajettiin samaan laituriin sataman ainoan veneen kanssa. Luontokuvaajamies otti moottoriveneensä hytistä pitkällä putkella kuvia haarapääskyistä, kun me kiinnitimme köysiä.

Robi ja Eppu olivat myös mielissään: kylkikiinnitys helpotti maihinnousua.

Illankaan aikana ei tullut muita, ja koska herra luontokuvaaja oli omissa oloissaan, niin olimme mekin.

Robi ihmettelee kulkusiltaa.

Pansion telakan Mein Schiff 3
Välillä tuli vettä.
Isokari näkyy!
Isonkarin laiturissa

Kävelyretki majakalle.



Robi ui, Eppu katsoo.

torstai 22. toukokuuta 2014

Uusi moottori!

Maanantaina telakoitsija sai puhelun, että kone oli jäljitetty ja että se oli nyt Espoossa. Iltamyöhällä Esa ajeli perävaunun kanssa hakemaan moottorin. Sitten kaksi todella pitkää työpäivää, ja torstaina kone oli asennettu ja koekäytettykin, vaikka vene oli vielä pukilla. Kone hyrrää pehmeästi kuin kissa.

Heti perään vene trukilla veteen. Masto työnnettiin kärryillä Hahdenniemen nosturille, jolla se saatiin pystyyn. Homma tosin edellytti kiipeämistä kahdesti nosturin nokkaan, mutta se oli pieni vaiva siitä ilosta, että saatiin tehtyä se, mitä aiottiinkin.

Vielä puolitoista päivää aikaa rikaamiseen, tavaroiden viemiseen ja provianttien hankkimiseen. Kyllä se tästä!

Näkymä maston huipusta.

lauantai 17. toukokuuta 2014

Viimeinen viikko ennen lähtöä

Vähä vähältä on järjestelty paikkoja, viety tavaraa ja mietitty toimivinta järjestystä kaikelle. Pohjaan vedettiin antifouling-maali, kyljet vahattiin ja asennettiin sitloodaan kallistusmittari, jollaista ei veneessä vielä ollut. Muutamia sisäpolttimoita vaihdettiin ledeiksi.

Esa on viimeistellyt kannen, ja täytyy sanoa, että kyllä kelpaa kiinnittyä muuallekin kuin luonnonsatamiin.



























Moottorikin tosiaan tilattiin Espanjasta, koska maahantuojalla ei ollut sopivalla vetolaiteadapterilla varustettua konetta maassa. Tehtaalta tuli tilausvahvistus vasta viikko sen jälkeen, kun koneen olisi pitänyt jo olla Suomessa. Kone kuitenkin lähti kohti Suomea, ja näytti vahvasti siltä, että olisi tullut sen verran ajoissa, että Esa olisi ehtinyt sen asentaa.

Toisin kävi: Schenker otti moottorin kuljetettavakseen, mutta puolen kuun paikkeilla mikään taho ei kyennyt jäljittämään, missä kontissa tai perävaunussa moottori oli menossa. Edes maa ei selvinnyt. Tuntuu uskomattomalta, että nykyaikainen logistiikka voi pettää näin pahasti, että edes jäljittäminen ei onnistu. Ettei vain olisi Pablo hankalan viikonlopun jälkeen maanantaiaamuna napannut nuppinsa perään väärän perävaunun ja tuonut Helsinkiin moottorin sijasta kontillisen tomaatteja.

Tässä vaiheessa ei sitten voikaan muuta kuin käydä hakemassa sinkit vanhaan vetolaitteeseen ja kiinnittää potkuri akseliin ja toivoa, että wanha Volvo puksuttaa luotettavasti vielä 31. vuoden. Ja jos tekee tenän, lähtee maahantuojalle puhelu, että mitäs nyt tehdään.

Onneksi vanha kone tuli syksyllä huollettua säntillisesti; jokin ääni sanoi päässä, että varmuuden vuoksi... Ja mikä ettei Volvo toimisi! Hieman runsaasti se taitaa kuluttaa, mutta purjeveneellä on toki tarkoitus purjehtia eikä ajaa koneella. Aina voi jälkiviisastella mutta uusi Volvo olisi löytynyt varmasti suoraan maahantuojan varastosta ja jos ei, olisi tullut Ruotsista parissa päivässä. Sen olisi voinut vaikka itse hakea.



lauantai 10. toukokuuta 2014

Naminami vihdoin ulkona

Naminami pääsi hallista pihalle 8.5. Traktorin nostolaitteen ja ovien karmien väliin jäi joitain senttejä tyhjää eli riittävästi. Olisi kannattanut jäädä kotiin, sillä ammattimiehet hoitavat homman eikä jännittäjiä tarvita häiritsemään työntekoa.

Lauantaina palautettiin sisätiloja: kiinnitettiin sisäverhoilua, kaappeja ja hyllyjä. Talven aikana sisälle leijaillutta kansiliima- ja tiikkipölyä imuroitiin ja pyyhittiin. Mitään koloa ei unohdettu. Toistaiseksi vähäiset tavarat löysivät omat paikkansa, ja sisällä alkoi muutenkin näyttää kuin asutulta. Viimeiset kaidejalatkin liimattiin ja pultattiin paikalleen.

Puolisen vuotta salongissa ja hyteissä vallinnut kaaos on nyt vaihtunut järjestykseen ja siisteyteen. Enää eivät työkalut, likaiset vaatteet, teippirullat, tiikinkappaleet eivätkä epämääräiset ruuvit loju pitkin poikin. Pölyn hunnuttamat pinnat loistavat nyt kirkkaasti.

Paljon on töitä vielä tekemättä mutta hyvässä vauhdissa ollaan!