Rauhallisesta täydellisen syrjäiseen ja taas ihmisvilinään

Sivutuulilähtö oli harvinaisen helppo, kun tuulen alapuolella ei ollut ketään. Kaarrettiin Teilin suuntaan ja lähdettiin Ahvenanmaan pohjoispuolelle vievää syvempää vesitietä, joka ei kuitenkaan ole väylä. Tasaisessa sivutuulessa suurin osa matkasta, mutta Simskälan kohdalta alkaen voimistuvaa ja etenkin puuskaistuvaa tuulta.

Enklingeen jäi meidän lähdettyä kolme venettä.

---------------

Edellisenä iltana Enklingeen saapui purjevene, jossa ainakin useampi lapsi, vanhemmat ja koira. Ei mennyt kuin hetki veneen kiinnittämisestä, kun lapset varustettiin pelastusliivein ja kumivene perämoottorilla.

Tarkemmin ei touhua katsottu, kun äänet kertoivat kaiken: lapset ajelivat joko yksin tai kaksin kumiveneellä ympyrää satama-alueella. Hetkeksikään ääni ei vaimentunut, eli että olisivat käyneet jossain, vaan he vain ajelivat korkeintaan 50 metrin päässä veneestään.

Sitten pieni tauko, kun "miehistö" vaihdettiin ja ajelu jatkui. Siinä ei ollut päätä eikä häntää. Pelkkää ajelua. Melusaastetta. Tarkoituksetonta sekoilua, joka häiritsi kaikkia muita paikalla olleita.

Lasten on tietysti hyvä oppia ajamaan perämoottorilla mutta miten se tehdään, on toinen juttu. Isoissa palvelusatamissa on aina elämää, ääniä ja touhua. Sellaisissa paikoissa yhden perämoottorin ääni sulautuu muuhun älämölöön oikein luontevasti eikä todennäköisesti häiritse muita, koska kukaan tuskin tulee isoon ja suosittuun satamaan etsimään hiljaisuutta. Eikä Enklingeen kukaan tule menomestan toivossa.

Touhun täydellisti illan juoksulenkkimme. Perheen vanhemmat ja pari lasta lähtivät koiransa kanssa samaan aikaan iltakävelylle kuin me juoksemaan. Vanhemmat päästivät koiran ilman hihnaa juoksentelemaan rannalle. Eppu oli sen verran etäällä, että yli-innokas labbis ei sitä huomannut. Pian joku heistä huomasi, että paikalla oli toinenkin koira, jolloin perheen äiti kytki labbiksen velvollisuudentuntoisesti heti kiinni.

Eikä tässä mitään, mutta kun palasimme lenkiltä sataman risteykseen, sama porukka palasi kävelyltään toisesta suunnasta, koira taas irti. Mutta nyt he eivät kytkeneet sitä kiinni. Luottivat kai koiran tottelevaisuuteen tai siihen, että se olisi jo niin väsynyt juoksenteluun, ettei enää innostuisi muista koirista.

Pidettiin rakoa ainakin 50 metriä, mutta aika pian labbiksen hermo petti ja se tuli komennoista huolimatta täysjuoksua kohti ja hyppäsi heti kuraisilla etukäpälillään Anua vasten, joka piti Eppua sylissään.

Joitain sekunteja se siinä hypiskeli ja yritti tavoitella Eppua, kunnes lähti omiensa joukkoon. Kerran vielä yritti irtiottoa, mutta se estettiin.

Sitten alkoi loputon anteeksipyytely, aina laiturille asti. Vaan mitä se auttaa?

Ei tarvitsisi pyydellä anteeksi. Kaikesta selviäisi yksinkertaisimmin, jos pitäisi koiransa kiinni. Jos koira on oikeasti niin koulutettu, että pysyy käskyn alla aina ja joka hetki ja oikeasti, niin minun puolestani saisi olla irtikin. Tosin koiria pelkäävät eivät halua nähdä tottelevaistakaan koiraa irti.

Pakko vielä lisätä, että tilanteesta tuli elävästi ja vahvasti mieleen muutaman vuoden takaa tilanne Vaskijärveltä, kun sekopäinen ja kytkemätön bokseri pääsi omistajiltaan karkuun ja hyökkäsi Robin kimppuun. Kaulan alueen mätäpaiseeksi edennyttä purematulehdusta hoidettiin ensin lääkärissä ja sitten muutama viikko sen jälkeen kotona. Eikä senkään pitänyt mitenkään aggressiivinen koira olla...

---------------

Etsittiin suojaisa luonnonsatama Saggö-nimisen saaren tuntumasta. Sisäänajo oli hieman arveluttava, kun tuuli painoi venettä salmeen, jossa oli siellä täällä kiviä eikä vettäkään kovin paljon. Hitaasti hissuteltiin ja päästiin lahdelle. Vene hienoon kallioniemeen kiinni ja rannalle.

Ei tosin mennyt kuin muutama minuutti, kun Eppu nuoleskeli poikkeuksellisen pitkään häntäänsä, joka oli selvästi punainen. Jotain oli siis käynyt. Kyy? Pieni paniikki, kun oltiin kuitenkin aika kaukana sivistyksestä. Puhdistettiin haava ja sidottiin se, ettei Eppu pääse nuolemaan haavaa. Puremajälkiä ei näkynyt.

Merkkejä elämästä...

Epun olotila ei kuitenkaan tuosta heikentynyt, joten kyyvaihtoehto suljettiin lopullisesti pois. Jotenkin se oli se telonut mutta koska ei reagoinut enää sen kummemmin eikä yrittänyt purra sidettä pois, jatkettiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Mitäs tässä, ei mitään!

Iltapuolella nousi pieni huoli tuulen kääntymisestä aamuyön tunteina. Niemi ei nimittäin suojaisi itätuulelta. Pienen kumiveneajelun myötä löytyi uusi, huomattavasti parempi paikka Granskärin pohjoiskärjestä. Vene sinne ja parin tunnin päästä leppoisin mielin unten maille.

Suojainen sopukka

Aurinko laskemassa halon voimalla

Merikaapelin loppusijoituspaikka

Granskär oli muuten erittäin hieno luonnontilainen saari, jossa ei ollut pieniäkään merkkejä siitä, että luontoa olisi koskaan laajamittaisesti hyödynnetty. Ainoa näkyvämpi ihmisen jälki oli pohjoiselle valtavalle loivalle silokalliolle jätetty merikaapeli, jolla oli pituutta useita satoja metrejä.

---------------

Seuraavaksi päiväksi oli ennustettu sadetta, ja sitä myös saatiin, tosin vasta puoliltapäivin alkaen. Harmaata joka puolella. Välillä kaiken kastelevaa tihkua, välillä reilumpaa pisaraa.

Vettä, vettä, vettä...

Täysmyötäiseen virsikirjalla

Eckerön Käringsund oli lähes täynnä. Meitä tuli kolme venettä peräkanaa, ja me tungimme ensimmäiseen vähän väljempään rakoon ja loput kaksi sitten heti perään omiin rakoihinsa. Pömpöttimet olivat viimeisen veneen ahtauduttua paineesta niin latuskoina, ettei edes muista, milloin viimeksi. Naapuriveneen ruotsalainen miehistö oli vähän huolissaan, kuinka pääsisivät aamuvarhaisella lähtemään.

Satamakonttorin tyttö palveli meitä englanniksi. Eipä sillä, monikaan natiivi ruotsinkielinen ei saaristossa puhu suomalaiselle ruotsia vaan englantia, mutta satamabrosyyrejä oli tarjolla vain englanniksi ja ruotsiksi, ei suomeksi. Saariston puhutuin kieli on toki ruotsi, mutta suomi on saaristossakin virallinen kieli, ei englanti. Kyseisen läpyskän suomentaminen ja suomeksi painaminen ei olisi iso satsaus rahallisesti mutta imagollisesti olisi.